Päävalikko:
Tutkija
HUIMAUS, TUTKIESSA SYNTYNYT: huimaus taiteellisen työn tutkimisen metaforana
Keväällä 2008 tarkastetussa väitöskirjassani, Tarinat teatterin taiteellisessa prosessissa, olen
tutkinut teatterityötä osallisen näkökulmasta, tapaus kerrallaan. (1.) Jäljitin toimintaa teatterissa muiden
muassa Martin Buberin (1993) dialogisen filosofian ja Hannah Arendtin (2002) toiminnan
filosofian avulla. Palaan nyt jälkiäni seuraillen hahmottamaan toiminnan ja kielen, käytännön ja
käsitteellistämisen välistä matkaa väitöstyössäni. Kerron kokemuksesta, joka syntyi oman työni
katsomisesta, muistamisesta ja arvioimisesta. Oman työni ja työryhmän prosessin tutkimisen
tehtävä johdatti minut taiteellisen työn reflektioprosessiin. Kerron siinä syntyneestä huimauksen
metaforasta.
Arendt (2002, 181) kirjoittaa: ”Toiminta ja puhe liittyvät toisiinsa läheisesti siksi, että todellisen ja
nimenomaan inhimillisen toiminnan on [...] sisällettävä vastaus kysymykseen `Kuka sinä olet?´ [...]
Se, kuka toimija on, paljastuu sekä hänen puheessaan että hänen teoissaan: puheen ja paljastumisen
välinen suhde on kuitenkin läheisempi kuin toiminnan ja paljastumisen [välinen suhde...]”
Tavoitteeni oli tutkia teatterityötä arvostavassa ja läheisessä suhteessa siihen. Alusta pitäen olin
aktivoitunut ihmettelemään, miten se voisi käytännössä tapahtua. Otin lähinnä haasteena
kollegoiden ja opettajien neuvon, että jos jollekin ei ole sanoja, siitä ei voi puhua. (2.) Ajattelin ettei
tutkimisessakaan olisi siinä tapauksessa järkeä, siis jos läheisyydestä olisi luovuttava, jos
tapahtuminen ja toiminta olisi jätettävä sivuun tai teoretisoitava etäiseksi.
Runoilija John Keats (2001, 492) luonnehtii taiteilijan, erityisesti runoilijan tärkeää tehtävää levoksi
epävarmuudessa. (Kinnunen 2008, 39; 191; Carpelan 1981) Omalla ammatillisella matkallani olin
tullut kohtaan, jossa tunsin tarvetta ajatella teatterin tekemistä uudelleen. Halusin oppia paremmin
lepäämään epävarmuudessa taiteellisessa vaiheikossa, joksi olin teoksen näyttämöllistä
syntyprosessia alkanut kutsua. (Kinnunen 2008, 36-37) Ajattelin, että tutkimalla saattaisin tavoittaa
jotain siitä, mistä se muotoutuu. Päätin tavoitella sanoja, lauseita ja ajatuksia; tarinallista ainesta,
joka vahvistaisi yhteyttä taiteellisen työn tekemiseen. Työtavakseni muotoutui kysymysten
kysyminen ja subjektiivinen, tunnustuksellinen vastaaminen: aloin metsästää kysymyksillä
sanallista saalista pyrkimällä asettumaan kasvokkain tutkittavani kanssa. (Kinnunen 2008, 62-67;
Buber 1993, 34; 157)
AIVAN ALUKSI
Aloitin tutkimusmatkani valmistamalla työryhmän kanssa produktion Sadetarinoita. (Kinnunen
2008, 45-46; 71-152) Tutkimaan asettumisen alkutaipaleella, tämän ensimmäisen tutkittavan parissa
jouduin ennenkokemattomaan tilanteeseen. Oman taiteellisen työn aineistojen äärellä havaintoni ja
ajatukseni kiertyivät kiristyvän silmukan tapaan takaisin katsomisen vaikeuteen, kärsimättömään,
tyytymättömästi argumentoivaan sisäiseen tekijänääneen. Osallisuuteni tutkittavassa esimerkissä
merkitsi ongelmaa tutkijan ja tutkittavan suhteessa.
Johtolankani ja suunnannäyttäjä oli välähdyksenomainen usko ja narratiiviseen, autoetnografiseen
tutkimussuuntaukseen pohjautunut tieto, että perustamalla tutkivan kirjoittamisen omaan
kokemukseeni taiteenalani tutkimiselle voi avautua uusia mahdollisuuksia. (Ellis & Bochner 2000;
Richardson 2000; Denzin 1997) Ongelman muuttuminen mahdollisuudeksi kesti pitkään. Siihen
tarvittiin perustavia tunnistuksia, sellaisia kuin:
KAKSI TILAA: avaruus ja mielentila
Ensimmäinen tila: Kiipeän näkötorniin. Kesken kiipeämisen katson alas: Näkymä avautuu, avaruus
ympäröi. Olen eri paikassa kuin tavallisesti suhteessa horisonttiin. Kehoni valpastuu. Sisuskalut
heräävät. Mieleeni palautuu huimaava kokemus kesälomareissulta. Se alkaa työskennellä kanssani.
Näkötornista auennut Pielisen maisema tulee avukseni, avautumaan muistin tilaksi joka tapahtuu
minulle ja minussa yhä uusin tavoin. Vertaan itseäni näkötornin rakentajaan: hänkin saattaa
hetkeksi pysähtyä ihailemaan torniin kohotessa aukeavaa maisemaa. Mutta hänen vastuullaan on
rakentaa ja sitten tarkastella, miten torni rakennettiin ja millainen siitä oli tullut. Niin kuin minun
vastuullani on tutkia taiteellista työtä tekijän kulmasta. (Kinnunen 2008, 77-78)
Toinen tila: Olen levoton, en saa rauhaa. Se ei hellitä, se viipyy, kiusaa. Aistit terästyvät. Hengitys
kiihtyy, iho kihelmöi, sisäinen nipistely tekee malttamattomaksi. Kehon vallannut kuohunta on
tuskallista niin kauan kuin en osaa tarttua siihen, kun en käsitä siitä mitään. Se on hullua ja
kammottavaa. Niinhän outous aina on, vaihtelevasti. Se on toiveikkuutta, innostumista, epäilyä,
poiskääntymistä, ryhtymistä, tyhjenemistä. Kun tunnistan samankaltaisuuden rakastuneisuuden tilan
kanssa, levottomuus muuttuu. Se näyttäytyy suhteena; odotuksen figuurina minun ja tutkittavan
välillä. (Kinnunen 2008, 78; 114-120; Barthes 2000, 22)
Tällaiset tilan tunnut – korkean paikan kokemus ja rakastuneisuuden tuntua muistuttava
virittyneisyys - yllättivät tutkimaan asettuneen ihmisen hänen tutkimusympäristössään. Niiden
avulla ongelma alkoi muttua mahdollisuudeksi. Yllätys johti tunnistukseen, ja sen kysyminen johti
kirjoitukseen. Oli kysymys tilasta, joka puuttui ja lopulta siitä, miten se tuli keksityksi
kirjoittamalla. Keksiminen loi taiteellisen työn tutkimiselle mahdollisuuksia, ja se nosti esiin
toiminnan ja puheen yhdistämisen haasteen itse tutkittavassa: teatterityössä. Keksimisessä oli
kysymys ruumiillisesta tapahtumasta, ruumiillisen kuvittelemisen alkupisteestä.
Olin päätellyt että tarinallisilla ja autoetnografisilla strategioilla voin lähestyä asioita ja ilmiöitä,
joita minun oli välttämättä kuvattava. Minun oli välttämättä kuvattava sellaista, mitä voi tavoittaa
vain läheltä seuraten ja myötäeläen, huolimatta varoituksista: ei kaikkea voi, saa tai pidä yrittää
kertoa. Oli päästävä tapahtumisen iholle ja ihon alle. Tärkeäksi tuli myös paljastaa tutkijan ja
tutkittavan välinen suhde ja sen rakentuminen. Oli päästävä dialogiin tutkittavan kanssa ja oli
tehtävä reflektiosta läpinäkyvää.(3.) Subjektiivisen kokemukseni herättämä vuoropuhelu aineistoni
äärellä oli tuotava näkyviin, nostettava pintaan tapahtumahetkestään lähtien, samoin kuin
keskustelut filosofisiin ja teoreettisiin suuntiin. Oli siis kuvattava verkko jossa tutkin, samoin kuin
verkko joka tutkimisesta kutoutui. (Etherington 2005; Sparkes 2002; Richardson 2000)
Hermeneuttisen (Gadamer 2004; Widdershoven 1993), tarinallisen ja autoetnografisen
tutkimusotteen muunnelmilla löysin pääsyn yhteyteen tutkittavani kanssa. Kohtasimme tilassa:
Kirjoittamisessa liike on läsnä kehon tapahtumassa, joka virtaa ajattelun ja toiminnan välillä ja ajattelun ja ennen ajatellun välillä. Tämä virtaavuus näyttää taiteilija-tutkijalle hyvin samankaltaiselta kuin taiteellisen työn tekeminen; se herättää aavistuksen, että tutkimuskin saattaa muistuttaa taiteellista työtä. Silläkin tavoin työ voi paljastaa tekijäänsä ja ympäristöä, josta se kasvaa. (Kinnunen 2008, 57)
Luottamussuhteelle syntyi eettinen perusta. Tekijän huoleni väärinymmärryksistä ja
väärinsuuntautumisesta väistyi, kosketus säilyi. Taiteellisen toiminnan ydinalue liikahti näkyviin ja
suostui viipymään tutkittavana, mutta vain siinä missä suostuin tietämään oman kokemukseni
perustalta, ilman lainattuja totuuksia. Subjektiivinen kertojanote, joka edellytti luopumista monista
taiteenalaani hallitsevista vakiintuneista, usein hämäristä tai vieraantuneen oloisista käsitteistä ja
opeista, alkoi vahvistua.
Syntyäkseen kertojanotteeni tarvitsi tilan, joka vaati tulla keksityksi. Sen oli synnyttävä välille,
väliksi, välitilaksi, metaforan alueeksi. (Kinnunen 2008, 52; Simonsuuri 2002) Tutkimuksen
tapahtumatila oli voitava osoittaa - kuvata, kertoa, valaista, rajata. Lähdin ratkaisemaan tätä
kysymys kysymykseltä. Kuvatakseni tutkijanpaikkani - huimauskohdan, tasapainotilan, rakastuneen
position – tietääkseni missä seisoin, kysyin
KYSYMYKSIÄ
Miten ja miltä perustalta omasta työstä ja omasta taiteenalasta voi kertoa?
Miten tunnustella tiedetyn läpi, ohittaa arvioinnit ja asetukset?
Miten tunnistaa sitä mitä tapahtui? Miten erottaa se siitä mitä luultiin, oletettiin, toivottiin ja
pelättiin tapahtuneen? Miten oletukset, uskominen ja toiveet olivat myös sitä mitä tapahtui?
Ja edelleen kysyin: Miten suhtautua häpeään ja onnellisuuteen? Miten asennoitua tutkijana niin ettei
tekijä kutistuisi tai valaisijana niin ettei sokaistuisi itse? Kysyin: Miten pitäisi tunnustella tuota
suhdettani, että voisin olla siinä, tehdyn työn ääressä, että voisin perustella läheisyydessä syntyvät
sanat? Miten tunnustaa kipeys, tunnustaa merkityksellisyys, tunnustaa halu, tunnustaa usko ja
toivo? Miten tunnistaa elävä ja tuntematon: suhde minun ja työni välillä; tunnistaa suhde joka koko
ajan oli liikkeessä ja muuttui, ja johon jokainen valintani vaikutti; tunnistaa tunnustamalla?
Kysymykset ja kysyminen loivat tasapainoa ja viipymistä epävarmuudessa, huimauksessa, niillä
saatoin kurottaa ja kutsua, mennä äärelle, astua tilaan. Siinä välimaastossa kyselemistäni kyselin,
aistit virittyneinä, hengittäen syvään, tekijän-muistia altistaen. Ja sitä kesti kauan, niin kauan että
tajusin syvyyden ja kiinnitin turvaköydet: Arendt, Auster, Barthes, Buber, Calvino, Kundera - ja
aineistot, työpäiväkirjat prosessista, työn arjen moninaiset jäljet, joiden pariin yhä uudestaan
palatessani saatoin hylätä korkealentoisuuteen sinkoutuneet, alas ammuttavat hypoteesini.(4.) Lopulta
kutoutui verkko, jonka rihmoja saattoi seurata ja myötäillä ja johon saattoi pudottautua.
HUIMAUS
Lepo epävarmuudessa merkitsee alttiutta tuntemattoman kohtaamiseen. Se muistuttaa rakastuneen
levottomuutta ja luottamusta, toiveikkuutta. Se voi tunnistua vaikka samanlaiseksi kuin näkötornin
rakenteet kesken kiipeämisen, aukolliseksi. Huimaus syntyi kysymysten verkossa. (Vai syntyikö
kysymysten verkko koska minua, tutkijaa, huimasi?) Huimaus syntyi, että voisin tutkia
tapahtumista; välitila, huimaus. (Kinnunen 2008, 51-54) Kirjoitin reflektiossa heränneestä
kokemuksesta:
Huimaus on huimausta; se ei sinänsä ole pelon tai muun tunteen tila. Huimaus syntyy toiminnasta. Se on koko kehon järkytys, tunne häikäistymisestä, suhteellisuuksien avautumisesta ennenkokemattomalla tavalla, tunne käsittämättömän näyttäytymisestä, yli tajunnan käyvästä aistimusvyörystä. Se on perhosia vatsassa, se on takaraivon laajentumisen ja niskalihasten jännittymisen aiheuttama lämmön tulvahdus, korvien soiminen, sylkihyökkäys, kutina jalkapohjissa ja polvitaipeissa, hikinoro kainaloissa; sydän, keuhkot, lämmöneritys ja jäähdytysjärjestelmä toiminnassa. Se on tunne että raikasta ilmaa virtaa esteettä keuhkoihin ja kehon läpi. (Kinnunen 2008, 150)
Aikanaan tulin tutkimisen prosessissa kohtaan, jossa sanoilla ei päässyt pitemmälle, mutta metafora
vaati yhä perusteluja; siinä näytti piilevän loputtomasti epämääräisyyttä. Oli tehtävä eksperimentti,
kokeilu. Ajattelin että siirtymällä taiteellisen tutkimisen alueelle voisin vielä valaista
tutkimusmetaforani luonnetta, kuvata ja rajata sitä. Alkoi toisenlainen tutkimusmatka.
Syntyi radioteos, Uni riippukeinussa - huimaavia mielenliikkeitä (Kinnunen 2007), jossa olen
tutkinut huimausta ja tasapainoilua taiteellisesti: tarinallisesti, akustisesti ja ensyklopedisesti.
Teoksessa tiloja luodaan ja kuvitellaan liikkeenä, rytminä, pulssina, ajoituksena, musiikkina,
suuntina, päällekkäisyyksinä, tarinoina ja avaruudellisina kuvina. Esimerkiksi kolmen päällekkäisen
musiikki- ja äänimaailman rytmit lomittuvat eräässä loppuosan jaksossa toisiinsa; sanallinen,
luontokokemuksia luotaava kerronta saa ylleen, alleen ja ympärilleen pyörteisen akustisen liikkeen. (5.)
Tuo kohta merkitsee minulle veden, tarkemmin sanoen erään tietyn järven poukamassa koettua
tummuuden ja kirkkauden kohtaamista, kuulasta muistiin syöpynyttä hetkeä, joka aukeaa mielessä
etäisyyksiin. Kuulijaa toivon koskettavani ohuella välähdyksenomaisella pysäytetyllä tilalla veden
kalvolla ja sen ympärillä: kaiun kierrolla, valon läpäisyllä, muiston kirpaisulla. (Kinnunen 2008,
211-220)
Radioteosta valmistaessani jouduin keskusteluun moninaisten lähteiden kanssa: Milan Kundera
(1987) kuvaa romaanihenkilöään heikkouden huimauksen valtaamaksi ihmiseksi, joka haluaa
romahtaa katuun kaikkien nähden. Tunnistin eron. Minun huimaukseni ei merkinnyt heikkoudesta
lumoutumista. Eräästä Paul Austerin (2005) luonnehdinnasta sen sijaan löysin nimen huimaavalle
tekijä-tutkijan suunnalleni: paluun huimaus. Tämäntapaisissa maailman ja minun keskusteluissa
tutkimusmetaforan jännite ja ulottuvuudet tulivat näkyviin, usein vastakohtaparien kautta. Teoksen
valmistuttua vasta huomasin, että olin soveltanut huimauksen esittämiseen myös Italo Calvinon
(1998) dramaturgisten vastakohtaparien tapaista lähestymistä. (6.)
TUTKIMUSOTE, STRATEGIA
Aloin hiljattain lukea Andrei Tarkovskin teosta Vangittu aika. Tarkovski lainaa Vjatseslav
Ivanovia:
Symboli on vain silloin todellinen symboli, kun se on merkityksessään rajaton ja ehtymätön, kun se lausuu salatulla (hieraattisella ja maagisella) vihjauksen ja suggestion kielellään jotakin sellaista, mitä ei voi sanoin ilmaista, mitä mitkään sanat eivät vastaa. Se on monimuotoinen, monimielinen ja aina hämärä syvimmissä syvyyksissään... Se on orgaanisesti muotoutunut, kuin kristalli... Se on suorastaan eräänlainen monadi ja erottuu siten rakenteeltaan mutkikkaista ja redusoitavissa olevista allegorioista, paraabeleista ja rinnastuksista... Symboleita ei voi sanoin kuvata eikä selittää, ja kohdatessamme niiden salaisen merkityksen kokonaisuudessaan me olemme voimattomia...
(Tarkovski 1989, 75)
Sitten Tarkovski siirtyy pohtimaan taiteentutkijoiden arvioiden sattumanvaraisuutta taideteosten
merkittävyydestä ja paremmuudesta. Seuratessani Tarkovskin ajatuksenjuoksua tavoitan jotain
olennaista alkuperäisestä pyrkimyksestäni taiteenalani tutkimisessa: Tavoittelin sellaista
tutkimusotetta, joka pääsisi ohi ulkopuolisen, arvioivan katseen ja vakiintuneiden käsitteiden,
pääsisi yhteyteen tapahtumisen kanssa. Tekijäntiedon kannalta taiteellisen vaiheikon tunnistamisen
ja arvostamisen pitäisi olla ensiarvoista. Silloin tekijöiden oman työn arvioinnit voisivat perustua
kokemustietoon eikä ulkopuolisten arvioiden sattumanvaraisuuteen. Kokemukseni perusteella
tekijän tunnistukset eivät tyhjennä taideteosta. Taideteos on selittämätön, ”monimuotoinen,
monimielinen ja aina hämärä syvimmissä syvyyksissään...” kuten luonnehdinta edellä väittää.
Tekijöiden tehtävä on kuitenkin kysyä, miten se sitä voi olla ja on.
Huimaus-tila syntyi tämän pyrkimyksen paikannuksena; tutkijanpositioni oli huimaus-paikka.
Sinne, sanomattoman ja sanallistettavan kohtaamispinnoille luopuminen teatteriauktoriteeteista,
kysymykseni ja uudet keskustelukumppanini minut johdattivat. Huimaus-paikkaan sisältyi
vapauden ja vaaran, eksymisen, horjahtamisen ja imaginaarisen mahdollisuus. Kaide, strategia
johon tartuin oli kirjoittaminen, kieli.
Tarkentamalla oman kehoni tuntemuksiin, muistijälkiin, aistivirityksiin muutuin kirjoittavaksi
kehoksi, jossa kaivertuva tarina sai kirjoituksen reittejä pitkin myös sanallisen muodon; ongelma oli
muuttunut mahdollisuudeksi. Tarvitsin tietoa suhteesta, paikasta, kokemuksesta - todistajantietoa,
silminnäkijän, tekijän ja kokijan tietoa. Näkökulmaa vaihtamalla kuljin tutkittavissani, taiteellisissa
vaiheikoissa, ryhmän työssä, piirsin kollektiivisen prosessin vaiheita näkyviin. Esimerkiksi
Sadetarinoiden päiväkirjamerkintöjen pohjalta jäljitin ryhmän yhteistä toiminnallista ja ruumiillista
kuvittelua (Kinnunen 2008, 138):
Pieni maininta: ”TeaKin siivooja, kurkisti ovesta”. Satunnainen tapaus johon yksi tarttui ja josta toinen otti kiinni. [...] Ovesta yhtenä päivänä kurkistanut siivooja pulpahtaa esiin keskustelussa. Nyt aiheeseen tartutaan dynaamisemmin: ”Se siivooja on joka paikassa...” Seuraavaksi kehittymässä olevan fiktiivisen henkilön ja siivoojan piirteet sekoittuvat toisiinsa improvisaatiossa. Tarinointi alkaa heti, episodin syntymistä ei edellä tarkoituksellinen kertominen, ei ole mitään kertomuksen rakennetta, raamia johon luodaan, tila on vapaa. Tarinan aihio putkahtaa testattavaksi, koettelemaan elinvoimaansa. [...] Melkein kaikilla oli havaintoja ”siivoojasta” ja tarve kertoa niistä. Kertojat yllyttivät toinen toistaan ja siivoojasta kehkeytyi pian maaginen, pelottavakin hahmo. Hahmon kehittymiseen liittyi paljon ryhmän yhteistä kuvittelua. Sitä edisti myös näyttelijän [...] kyky viipyä keskeneräisessä hahmossa eri improvisaatioissa ja esittää toiminnallaan kysymyksiä toisille näyttelijöille. [...] Aluksi näyttelijä hakee henkilöhahmolle nimeä. Sitten hän
kertoo ehdotusta henkilön elämäntarinaksi. Sen jälkeen seuraa improvisaatio, jossa on mukana kolme henkilöää: katusoittaja, kadunlakaisija [...] ja taksikuski. Kadunlakaisijaominaisuus tuli jäädäkseen, samoin tapa seurata muiden toimia sivusta ja sitten arvaamatta puuttua niihin [...]. (Kinnunen 2008, 142-143)
Tutkimuskertomuksessa kerrotut tunnistukset luovat merkityssuhteita, joita lukija voi paikantaa
edelleen. Kirjoittamalla tutkiminen vaatii ajattelun hengityksenkaltaisuutta. Käytännöllisinä
strategioinani olivat aineiston tuottaminen introspektiossa ja sen katsominen uudestaan ja toisin eri
suunnista reflektiossa. Radioteoksen alkuvaiheen yksinäisestä työskentelystä kirjoitin näin:
Käsikirjoitukseen lähdössä virityin meditoivaan tilaan. Tehtäväni oli nyt ihmetellä maailmaa ja huimauksen kokemusta. Viivyin keskellä ”asioiden humisevaa sydäntä” (Krohn 2003, 23), joka ei lakannut humisemasta, ajattelin huimauksen kokemustani ja aloin nähdä horisontin, korkeuksiin kohoavat puut ja aavistaa maankamaran kerrokset. Viivyin, sillä tiesin että se, mikä oli muuttunut käsitteeksi toisaalla, olisi alkuperäistä ja konkreettista toisaalla. Odotin huimauksen läsnäolon paljastuvan minulle moninaisuudessaan. (Kinnunen 2008, 212)
Kirjoitusesimerkit paljastavat työskentelyn laatuja; kulloisiakin olosuhteita, välineitä ja tavoitteita
sekä millaisesta prosessin vaiheesta on kyse. Kirjoitus osoittaa myös, miten välineet ja sisällöt
vaikuttavat toisiinsa. Tutkimusmetaforan huimausta tavoittelevan taiteentekijän on altistuttava
kuuntelemaan ja olemaan toisin kuin arjessa, mutta myös toisin kuin henkilöhahmojen toimintaan
perustuvassa ryhmäimprovisaatiossa. Ja: ryhmässä osalliset virittävät työskentelyn dynamiikkaa ja
suuntaavat myös sen sisältöä, kun yksin työskentelevän on haettava toisenlaisia väyliä vaaliakseen
kommunikaatiota tekijän, kehkeytyvän teoksen ja ympäristön välillä.
Tutkijanpositioni, huimaus-paikkani, on avonainen. Se pyrkii yhteyksiin, se kutsuu keskusteluun
Taustalla vaikuttava tarinallinen maailmasuhde tunnustaa inhimillisen tiedon rajallisuuden, sen
lakkaamattoman rakentumisen ja alituisen uudelleen tulkitsemisen.
Taiteen käytännöistä nouseva tutkimus ja siinä ilmaistava tekijäntieto hyötyy kokemukseni
perusteella kerronnallisesta, metaforisestakin otteesta, kun sitä käytetään rakentamaan ja
paljastamaan identiteettiä, perinnettä, toimintaa tai tapahtumista ja näiden rakenteita. Kerronnallista
otetta voi käyttää tutkittavan tarinallisen aineksen tuottamiseen, kunhan tuottamisen prosessi
paljastuu alkusysäyksestään lähtien. Myös tutkimuksen metodologiset sitoumukset on paljastettava.
Läpinäkyvyys on tämänkin tutkimisen tavan ensimmäinen ehto.
LÄHTEET
Arendt, Hannah 1958/2002. Vita activa: ihmisenä olemisen ehdot. Suom. Eija Virtanen & al.
Tampere: Vastapaino.
Aristoteles 1997. Runousoppi. Suom. Paavo Hohti & Päivi Myllykoski. Teoksessa
Aristoteles. Osa 9: Retoriikka, Runousoppi. Helsinki: Gaudeamus, 157-
192.
Auster, Paul 1988/2005. Yksinäisyyden äärellä. Suom. Erkki Jukarainen. Helsinki: Tammi.
Barthes, Roland 1977/2000. Rakastuneen kielellä. Suom. Tarja Roinila. Helsinki: Nemo.
Buber, Martin 1923/1993. Minä ja sinä. Suom. Jukka Pietilä. Porvoo: WSOY.
Calvino, Italo 1989/1998. Kuusi muistiota seuraavalle vuosituhannelle. Suom. Elina Suolahti.
Helsinki: Loki-kirjat.
Carpelan, Bo 1960/1981. Runon avonaisuudesta. Suom. Irmeli Niemi. Teoksessa J. Salokannel
(toim.), Mitä lukijan tulee tietää: esseitä ja kirjoituksia Parnasson
vuosikerroista 1951-1981. Helsinki: Otava, 35-40.
Denzin, Norman K. 1997. Interpretive ethnography. Ethnographic practices for the 21st century.
Thousand Oaks, CA: Sage.
Ellis, Carolyn & Bochner, Arthur 2000. Autoethnography, personal narrative, reflexivity:
Researcher as subject. Teoksessa N. K. Denzin & Y. S. Lincoln (toim.),
Handbook of qualitative research. Thousand Oaks, CA: Sage, 733-768.
Etherington, Kim 2005. Becoming a Reflexive Researcher: using our selves in research.
London: Jessica Kingsley.
Gadamer, Hans-Georg 1953-1980/2004. Hermeneutiikka. Ymmärtäminen tieteissä ja filosofiassa.
Suom. Ismo Nikander. Tampere: Vastapaino.
Keats, John 2001. Complete poems and selected letters of John Keats. New York: Modern
Library.
Kinnunen, Helka-Maria 2007. Uni riippukeinussa: huimaavia mielenliikkeitä. Radioteos. Yle:
Radio 1: Radioateljee.
Kinnunen, Helka-Maria 2008. Tarinat teatterin taiteellisessa prosessissa. Acta Scenica 21.
Helsinki: Teatterikorkeakoulu.
Krohn, Leena 2003. 3 sokeaa miestä ja 1 näkevä: nähdystä ja näkymättömästä, sanotusta ja
sanomattomasta. Helsinki: WSOY.
Kundera, Milan 1986/1987. Romaanin taide. Suom. Jan Blomstedt & Riikka Stewen. Porvoo:
WSOY.
Richardson, Laurel 2000. Writing: A Method of Inquiry. Teoksessa N. K. Denzin & Y. S. Lincoln
(toim.) Collecting and Interpreting Qualitative Materials. Thousand
Oaks, CA: Sage, 923-948.
Simonsuuri, Kirsti 2002. Ihmiset ja jumalat, myytit ja mytologiat. Helsinki: Taifuuni.
Sparkes, Andrew C. 2002. Autoethnography: Self-indulgence or something more? Teoksessa A. P.
Bochner & C. Ellis (toim.), Ethnographically speaking.
Autoethnography, literature and aesthetics. Walnut Creek, CA:
AltaMira, 209-232.
Tarkovski, Andrei 1989. Vangittu aika. Suom. ja toim. Risto Mäenpää & Velipekka Makkonen &
Antti Alanen. Helsinki: Love Kirjat.
Widdershoven, Guy A. M. 1993. The story of life: Hermeneutic perspectives on the relationship
between narrative and life history. Teoksessa R. Josselsson & A.
Lieblich (toim.), The narrative study of lives Vol 1. Newbury Park CA:
Sage, 1-20.
Wittgenstein, Ludwig 1921/1971. Tractatus logico-philosophicus eli loogis-filosofinen tutkielma.
Suom. Heikki Nyman. Porvoo: WSOY.
1. Väitöstyöni (Kinnunen 2008) on teatterin taiteellisia prosesseja käsittelevä tapaustutkimus. Tutkitut tapaukset ovat ryhmälähtöisesti toteutettu Sadetarinoita, joka esitettiin KokoTeatterissa Helsingissä 2002, Lahden kaupunginteatterin Suvi Kinoksen seitsemän enoa (2004), hoitolaitokseen valmistettu tilaustyö Koti (2003) sekä radioteos Uni riippukeinussa: huimaavia mielenliikkeitä (2007). Tutkija oli osallisena tutkituissa prosesseissa Lahden kaupunginteatterin työtä lukuunottamatta.
2. Tämä neuvo kuulostaa kovin samanlaiselta kuin Ludwig Wittgensteinin (1971) kuuluisa lause. Teatteriyhteisön puheessa se viittaa kokemukselliseen ja hiljaiseen tietoon sekä toisinaan velvoitteeseen säilyttää ammattisalaisuus: ei ole hyväksi (tekijälle) puhua liikaa tai: ei ole hyvä (yleisölle) ymmärtää liikaa.
3. Dialogi merkitsi tutkimuksessani hermeneuttista vuoropuhelua, jonka pyrkimyksenä oli mahdollistaa myös syvempi, dialoginen suhde tutkijan ja tutkittavan ilmiön välillä. Dialogisesta, ei-tietämisessä viipyvästä ja outoutta kuuntelevasta, toista kunnioittavasta asenteesta tuli tutkijanpositioni perusta. (Kinnunen 2008, 57-58; 62-67)
4. Mm. jo mainitut Arendt (2002), Barthes (2000) ja Buber (1993) sekä Aristoteles (1997), Auster (2005), Calvino (1998) ja Kundera (1987) olivat väitöstyöni keskeisiä teoreettisia, kaunokirjallisia ja dramaturgisia
keskustelukumppaneita. Lähteiden avulla kiinnityin teatterin maailmaa laajempiin inhimillisen toiminnan
ulottuvuuksien hahmotuksiin ja filosofisiin näkökulmiin. Turvaköysiksi nimeämäni keskustelukumppanit asettuivat näin vaihtoehdoiksi pelkästään teatterin perinteestä nouseville lähteille. Tutkittavista tapauksista aineistoa kertyityöpäiväkirjoina, audiovisuaalisina tallenteina ja raaka- ja taustamateriaaleina (lehtileikkeet, virikemateriaalit, käsikirjoitusversiot ym.).
5. Käytin ohjelmassa äänityksiäni erilaisita maantieteellisistä paikoista, kuten mainitussa kohdassa eräässä Madeiran saaren kahvilassa sekä vuoren rinteellä äänitettyä materiaalia. Musiikkina oli tässä katkelma Sandran laulusta (säv. ja es. Anna-Kaisa Liedes) ja Orovelasta (es. Hamlet Gonashvili). Valinnat syntyivät intuitiivisessa kuunteluprosessissa. Vasta editointivaiheessa niille ilmaantui järkeviä perusteluja, kuten syklisen, viipyilevän melodian ja satunnaisten yhteensopivuuksien tunnistukset.
6. Italo Calvino esittää testamenttinsa 2000-luvulla vaalittaviksi kirjallisiksi arvoiksi teoksessaan Kuusi muistiota seuraavalle vuosituhannelle. Keveyden, nopeuden, näkyvyyden, täsmällisyyden ja moninaisuuden säilyttäminen edellyttää kuitenkin hänen mukaansa aina myös vastakohtansa: keveys ja paino, täsmällisyys ja epämääräisyys liittyvät yhteen ja tarvitsevat toisiaan. Tähän tapaan tutkin radioteoksessa huimauksen ulottuvuuksia; yksi havainto tuotti varioituvien havaintojen ja tarkennusten sarjan ja synnytti ensyklopedisen, periaatteessa loputtomiin täydentyvän tarinallisen kokonaisuuden.
Muita artikkeleja